Tonnikalaa, näkkileipää ja vettä

Hirveä nälkä, olen työpaikalla. Ajattelin lähteä hakemaan kaupasta jotain syötävää.
Takahuoneesta löytyi purkki tonnikalaa ja näkkileipää. Säästän työaikaa kun en lähde kesken työpäivän kauppaan pyörimään.
Juuri kun olen aloittanut syömisen, tietokoneen äärellä, naapurin Heikki tulee ovesta.

"Opiskelija ruokaa" hihittelee Heikki.

Minä mutisen, "Ei, kun en ehtinyt käydä kaupassa..."

Tajuan itsekin vasta nyt mitä syön. TONNIKALAA JA NÄKKILEIPÄÄ. Otan kulauksen vesipullostani, joka nyt sattuu olemaan vieressäni.
Kyllä näillä eväillä tietty päivän elää. Illallakaan en taida ehtiä kauppaan, kun on kokous. Jaahas, mitäköhän sitä huomenna söisi......

Kirja ja kirjaimia

Kaksi viikoa aikaa kirjoittaa ja korjailla tekstejä kirjaan "Kun kupla puhkeaa". Viime yönä en saanut unta, mitenköhän menee tämä yö. Kirjaimia vilkkuu silmissä ja toisaalta ajatus päästä on kadonnut. Ainakin sellainen ajatus mitä juuri tarvitsisin kirjan alkutekstiin.
Tässäkin pätee vanha sääntö: kun koittaa marraskuun alku - kaikki on myöhäistä. Silloin ei enää tarvitse kirjoitella eikä korjailla. Jos ei ole valmista siihin mennessä, mitään ei ole enää tehtävissä. Että ei se sen vaikeampaa ole (lue = pakko saada valmiiksi).
Odotan, että olisi jo se marraskuu.
Nyt odotan marraskuun alkua. Sitten kun on marraskuu, odotan vain Egyptin matkaa (vaikka oikeasti odotan sitä jo nyt). Eli lopputulos, koska odotan Egyptin matkaa, en saa kirjoitettua mitään. Toivoa kuitenkin sopii, että kirjasta tulee hyvä ja hyödyllinen. Odotin sitten mitä hyvänsä.

Kuplia

Heinäkuun loppupuolella innostuimme Ninnin kanssa puhaltelemaan kuplia parvekkeeltani. Ninni puhalteli ja minä räpsin kuvia. Mikäpä sen mukavampaa puuhaa lapsen kanssa. Vaikka lapseni on tosin jo 20 vuotias.
Kesä oli ollut muutenkin ihana - molemmat lapset olivat luonani. Jokainen päivä kohti syksyä muistutti silti siitä, että lapset muutavat pois. Miksi en siis tallettaisi niitä ihania muistoja mitä heidän kanssa vielä tänä kesänä pystyin tekemään.
Luopuminen tuntui pahalta, mutta niin vain tapahtui. Lapset lähtivät maailmalle kevyesti kuin kuplat. Myös onnellisina ja iloisina. Ja minulle todella jäi muistot. Sekä puhelin, joka kuitenkin yhdistää meidät.
Nyt syksyn pimenevinä iltoina avaan tietokoneen - katselen kuvia, kuplia ja iloisia ilmeitä. Jotain aivan mielettömän hulluja kuvia, joita Tiia oli näpsinyt itsestään kamerallani. Hetkessä lapset ovat aivan lähelläni. Hymyilen. Olen onnellinen.