Heinäkuun loppupuolella innostuimme Ninnin kanssa puhaltelemaan kuplia parvekkeeltani. Ninni puhalteli ja minä räpsin kuvia. Mikäpä sen mukavampaa puuhaa lapsen kanssa. Vaikka lapseni on tosin jo 20 vuotias.
Kesä oli ollut muutenkin ihana - molemmat lapset olivat luonani. Jokainen päivä kohti syksyä muistutti silti siitä, että lapset muutavat pois. Miksi en siis tallettaisi niitä ihania muistoja mitä heidän kanssa vielä tänä kesänä pystyin tekemään.
Luopuminen tuntui pahalta, mutta niin vain tapahtui. Lapset lähtivät maailmalle kevyesti kuin kuplat. Myös onnellisina ja iloisina. Ja minulle todella jäi muistot. Sekä puhelin, joka kuitenkin yhdistää meidät.
Nyt syksyn pimenevinä iltoina avaan tietokoneen - katselen kuvia, kuplia ja iloisia ilmeitä. Jotain aivan mielettömän hulluja kuvia, joita Tiia oli näpsinyt itsestään kamerallani. Hetkessä lapset ovat aivan lähelläni. Hymyilen. Olen onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti