Rakas päiväkirja.... minun piti kertoa vain pari asiaa...
Kaikkea sitä näkee, kun maailmalla kiertää. Kun voitan lotossa, olen luvannut viedä kaikki kaverini tällä limulla ajelulle.
En lottoa kuin kerran vuodessa - jos edes sitäkään. Joten en tiedä kuinka mahdollista on, että kaverit koskaan pääsevät tämän kyytiin. Ehkä tämä limusiini ajelu voidaan sitten jättää luokkaan "unelmien prinssi valkealla ratsulla parvekkeeni alla".
Paljon enemmän ajatukseni todellisuuteen sen sijaan jätti muu matkani Virossa. Usein puhutaan ambomaan nälkää näkevistä lapsista, kun täällä kotimaassa lapset nirsoilevat ruuan suhteen. Tosin ambomaan nälkä ei mitenkään johdu meidän hyvinvointimaiden lastemme syömisistä tai syömättä jättämisistä. Ei siis tarvitse mennä kuin Viroon, niin olot ovat jo aivan toiset kuin meillä täällä.
Olen nähnyt omin silmin, kuinka minulle läheiset ihmiset asuvat ulkoapäin täysin ränsistyneissä hökkeleissä, jossakin 20 neliön asunnoissa. Asunnoissa joissa ainoa juokseva vesi tulee keittiön raanasta ja sekin on jääkylmää. Kerrostalon asukkailla ei ole varaa maksaa lämpimästä vedestä ja siksi lämmin vesi on katkaistu kokonaan. Yöni nukuin kovalla lattialla, johon oli levitetty muutama huopa ja peitto.
Aamulla mietin, missä voisin peseytyä. No en missään. Vettä lämmitettiin vedenkeittimellä, jotta sain kasvoni pestyä. Sekin tosin oli mielestäni ylellisyyttä, lämmittää nyt minu kasvoilleni lämmintä vettä. Jäin miettimään kotimatkalla, missä ihmiset oikeasti peseytyvät, missä vaatteet pestään? Ne jäivät minulle epäselviksi. Siitä huolimatta, en nähnyt likaa. Näin vain aika paljon erilaisen elämän kuin meillä täällä Suomessa.
Palasin kotiin väsyneenä, mutta niin onnellisena. Limusiineja Tallinassa ja jääkylmää vettä etelä Virossa. Vaikka mieli järkkyykin hetkellisesti, niin liian pian täällä kotimaassa kaikki tuntuu niin itsestään selvältä ja pysyvältä.
Halpa Riikan matka ei sitten ollutkaan ehkä ihan niin halpa kuin aluksi luulimme. Vaikka lento ja hotelli komeksi päiväksi maksoi satasen paikkeilla, niin Air Baltikin lennolla laukun ottaminen mukaan maksoi 20 euroa per suunta. 
Siispä emme halunneet ajaa Riiassa taksilla, jotta säästäisimme mahdollisimman paljon rahaa. Kävelimme parin kilometrin matkan hotellille, vetäen matkalaukkuja perässä.
Usko meinasi loppua kesken, kun niin kovasti kauniiksi kehuttu Riika olikin aika paljon muuta. Mitä lähemmäs hotellia tulimme, sitä ränsistyneempiä talot olivat. Kuin pommin jäljiltä. Hotellimme ikkunasta näkyi tämä näky. Hotellimme tosin oli rakennettu 2008.
Katu joka johti hotelliimme, nimesimme "Villinlännen kaduksi".
Paljon kaunistakin tuli tietty nähtyä matkalla ja yksi mikä piti varmasti paikkaansa, Riikasta sai halpoja kenkiä. Sulloin niitä yhdeksät parit pineen matkalaukkuuni. Suurin osa kengistä hävisi tyttöjen matkaan kotisuomessa.
Heinäkuun lopussa rämmimme reporankoina Riikan katuja. Päivät olivat todella kuumia. Paluupäivänä suomessakin oli tehty lämpöennätys 37,2 astetta.
Kotiinlähtöpäivän aamu valkeni Riikassa kovin sateisena. Kaikesta huolimatta raahasimme matkalaukut raitiovaunuun, jonka jälkeen raahasimme itsemme ja laukut linja-auto pysäkille. Linja-autoon noustessa olimme niin märkiä, että tuskin yhtäkään kuivaa kohtaa löytyi mekostani. Riisuin litimärät sukat ja laitoin ne lentolaukkuun ennen turvatarkastusta. Anittan kanssa sovimme, että jos kysyvät jotain nestemäisistä aineista, niin tunnustan, että minulla on litimärät sukat kassissa.
Matka oli kuitenkin kovin onnistunut. Nauroimme vesisateessakin mahamme kipeiksi.
Ensi kesäksi suunnittelimme halpaakin halvemman matkan. Veneellä soutaen, saareen, Joutsassa ja teltta pystyyn. Kaverini lupasi ottaa minulta sitten vähän "matkalaukku" rahaa, että tulisi sellainen "huippumatka" fiilis.
Kesälle, Riikalle ja parhaalle kaverille.
Kippis.
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Ja mitä voikaan tehdä Suomessa 37,2 asteen helteellä, kun palaa matkalta ja on unohtanut kotiavaimensa?? Istua nurmikolla ja ikuistaa se "vitutus ilme".
Mutta mekko oli sentään kuivunut ;)
Pikkumies Kiki tuli taloon tänään. Kikin paino arviolta noin 900 grammaa.
Tunnin kuluttua oli jo tällaiset leikit käynnissä. Sohvan alla on Tico, jonka kanssa Kiki haluaa leikkiä.
Parin tunnin aikana oli Kiki nostanut jalkaa sisätiloissa noin 35 kertaa, myös muualla kuin sanomalehden päällä. Myös kaikki kolme muuta koiraani pissivät merkkejään. Tutut ja ennalta arvattavat kuviot. Ei mitään uutta.
En nyt muista, sanoinko joskus, että en ota neljättä koiraa. Minulta kysyttiin miten ulkoilutan neljää koiraa. Helposti. Vaikka kaksi kerrallaan. Vein Kikin valjaissa ulos tänään. Kiki ei halunut liikkua kymmentä senttiäkään valjaissa. Tai ehkä koko ulkomaailma oli uusi kokemus.
Tästä on kohta viisi vuotta aikaa, kun otin ensimmäisen koirani Ticon. Silloinen miesystäväni, joka muutenkin tiesi kaikki puolestani, sanoi minulle, että "Tollaisen koiran otit. Viikon kuluttua sanot ettet jaksa hoitaa sitä." Viikko - viisivuotta... Olen ottanut nyt kaikkiaan neljä koiraa. Jokaisen niistä olen jaksanut hoitaa. Todennäköisesti elävät noin 15 vuotta, joten olin ajatellut hoitaa koirani ihan koko ajan.
Olenkin kuuden lapsen "äiti" nyt.
Ja tuo iltatähti voi olla aika vilkas vipeli.
Kova jätkä tuli taloon.
Eihän minulla ehkä vasara kädessä pysy tai kyllä tuo kukkavasara pysyy, mutta eihän se silti estä olemasta rakennusfirman toimitusjohtaja. Ja joku tommoinen mittanauhakin näyttäis olevan kädessä, kukka-merkkinen. Niillähän pääsee jo pitkälle. Osaan kuitenkin aika paljon muuta. Siis tuon lisäksi, että osaan pitää noita kädessäni.
Yhtenä iltana minua ihan nauratti, kun täyttelin osakeyhtiön papereita. Minullahan on kyllä "Rakennustarvikemyyjän ammattitutkinto" heh heh. Taidan kehystää sen ja laittaa oikein seinälle. Eikö olisikin uskottavaa? Muistelen silloin aikanaan kyselleeni kaikki vastaukset etätehtäviin rautakaupan oikealta rakennustarvikemyyjältä. Minähän olin kyseisen kaupan toimistotyöntekijä-kassa.
Rautakauppa ajoilta muistuikin mieleen, kun meitä oli kaksi naista töissä. Siihen tuli sitten miesasiakas kysymään meiltä, että "Onko täällä yhtään myyjää?" Vähän siinä kysyimme, että mitäköhän asia koskee ja mitä setä haluaisi. Lopputulos oli se, että mehän sedälle myimme ja palvelimme ... siis olin rakennustarvikemyyjä. Toisilla vain on noita ennakkoluuloja.
Mutta minua ei pelota olla rakennusliikkeen toimitusjohtaja.
Rekisteröintiä odotellessa.
Annie Sun Oy
Meidät oli kutsuttu syntymäpäiville ja kutsussa luki "Rento asu... paras palkitaan".
Ehkä en voi käyttää missään muussa tilanteessa omaa muinaispukua, mutta nyt siihe tuli tilaisuus. Sitäpaitsi paljainjaloin kulkean köyhälistön ei tarvitse viedä kalliita lahjoja. Vein hiivaleivän liinaan käärittynä. Joskus on hyötyä leikkiä köyhää. Ehkä hiukan paleli varpaita, sillä se heinäkuun ainoa helletön päivä osui juuri juhla päivälle. Mutta kyllä +13 asteessa pystyy kulkemaan paljain jaloin.
Mukaani otin tietenkin Uuno Turhapuron. Eihän kukaan muu voi pukeutua rennompiin vaatteisiin kuin Uuno. Ja nyt se on todistettu. Uuno voitti illan "paras asu" kilpailun. Olemalla vain ihan oma itsensä ;)
Ja kova se Uuno oli muutenkin kisailemaan juhlissa. Välillä Uunolla oli kaksikin hiekkapussia taskuissaan, niin kova oli voitontahto, jos vaikka ruokaa saisi palkinnoksi.
Ja Uuno myös kisaili "rennosti"
