Salakieltä

Olin aamulla menossa töihin, kun muistin, että pitääkin käydä apteekissa ja kaupassa. Hakemassa koirien papanoita toimistolle. Siinä sitten kurvasin kaupan pihaan jossa oli vain pari autoa. Jätin koirat autoon ja kipasin kauppaan. Tapasin kaupassa tutun henkilön ja vaihdettiin pari sanaa ja sitten kassalle.

Ulos kävellessä katsoin ensin, että joku on kyllä nyt vienyt autoni, koska keltaista "munakuppiani" ei näkynytkään paikalla minne olin jättänyt sen. No olihan se siinä mihin jätin, mutta kovin "valkoinen" väriltään. Samalla silmiini osui SYDÄN, joka oli piirretty autoni konepellin päälle. Minua hymyilytti - Katsoin ympärille - En nähnyt ketään.

Ajoin toimistolleni ja mietin, kuka kumma oli "kirjoittanut salakieltä" autoni konepellille. Oliko se joku ystäväni? Salainen ihailija? No ei nyt kuitenkaan. Pohdin jopa ystäväni kanssa, että mistä kummasta sydän oli voinut muutamassa minuutissa ilmestyä. Kehittelin teorian, että joku rakastunut ihminen oli sattunut kulkemaan ohi ja huomasi "ihanan keltaisen" autoni. Hänpä päätti piirtää sydämen oman rakkautensa merkiksi pirteään autoon, joka nyt vain sattui olemaan kaupan pihalla.

Vieläkään en tiedä, kuka sydämen piirsi, mutta hän piristi päivääni. Sai minut hymyilemään salakielellään. Taidan ottaa itsekin tavaksi piirrellä sydämiä tuntemattomien autoihin aina silloin tällöin.

" Hyvää Joulua Mami ! "

Ensimmäinen joulu, kun huomaan, että minulla on aikaa, eikä mihinkään ole kiire. Jouluaattona ehdin jopa ottaa puolentunnin tirsat, kun oikein väsytti yöllinen kinkun paistaminen.

Ehkä lattiat eivät kiiltäneet kirkkautta, mutta oli Tiia ne kuitenkin pessyt pari päivää ennen aattoa, kun itse vielä lokottelin Egyptin auringossa. Ja ehkä jokaista tavaraa ei ollut siirretty kaappeihin piiloon tai vielä vähemmän kaappeja ei ollut siivottu lainkaan.
Paljon olin ostanut valmiita ruokia ja ruokalajien määräkin oli supistunut. Silti pöytä näytti yllin kyllin täydeltä. Myös massu tuli täyteen - etten sanoisi liian täyteen.

Lahjojen avaaminen oli ratkiriemukasta puuhaa, kun Tico, koirani, halusi osallistua jok ikisen lahjan avaamiseen. Siinä sitten kun lahjoja oli availtu, Tico käpertyi uupuneena "joulun viettäjänä" säkkikankaisen lahjasäkin päälle nukkumaan, onnellisena.

Pystyin myös vihdoin kuuntelemaan Antti Tuiskun "Lämmin lumi peittää maan" kappaleen - pystyin vihdoin hymyilemään niille muutamalle kauniille muistolle, joita kappale tuo mieleeni. "... Ei kiirehdittäis ollenkaan ja oltaisiin rauhassa vaan, kun lämmin lumi peittää maan.... niin kauan kuin oot täällä tuun ihmeisiin uskomaan...." Kaikki niin totta. Sydämeni täyttää lämpö, selvisin sittenkin. Koko joulu tuntuu lämpimältä sydämessäni.

Molemmat tytöt ovat luonani jouluna. Mitä muuta voisin enää toivoa.
Suurimman lämmön sydämeeni tänä jouluna tuo ehkä "lahja" jonka sain Tiialta. Aatonaatto iltana Tiia tulee ulkonta sisälle ja sanoo minulle, että "Äiti tuu kattomaan mulla on sulle lahja". Tiia työntää minut pimeän huoneen ikkunan luokse ja sanoo "Katso!" Kerrostalon ensimmäisen kerroksen ikkunasta ulos katsoessa hämärästä näkyy valtavan suurin kirjaimin lumeen tallattuna

"HYVÄÄ JOULUA MAMI ! "

Lupauksia vai toivomuksia

En antanut yhtään uudenvuoden lupausta. Esitin kuitenkin 1.1.2009 ääneen yhden uudenvuoden toivomuksen itselleni. Toivomus kuului, että "Saisin ainakin yhden kirjan valmiiksi tänä vuonna" (2009).
Eikä vuosi ehtinyt edes kulua loppuun.
Tässä se on. Ensimmäinen, ihka oma, hieno kirjani. Vaikka en vieläkään ole kirjailija (mutta sekin päivä koittaa, uskokaa tai älkää), niin kustantaja nyt kuitenkin olen.
Sitä tunnetta kun saa koskea omaan kirjaansa, katsoa sen sisälle ja todeta - Minä onnistuin - sitä tunnetta ei voita mikään.
Ja kaikki ystäväni, jotka autoitte minua tämän teoksen onnistumisessa, teille olen ikuisesti kiitollinen.
Se on sitten mentävä hakemaan kuplajuomaa kuplien kunniaksi. Ja voitte olla varmoja, että uutenavuonna esitän itselleni toivomuksen !!!

Tonnikalaa, näkkileipää ja vettä

Hirveä nälkä, olen työpaikalla. Ajattelin lähteä hakemaan kaupasta jotain syötävää.
Takahuoneesta löytyi purkki tonnikalaa ja näkkileipää. Säästän työaikaa kun en lähde kesken työpäivän kauppaan pyörimään.
Juuri kun olen aloittanut syömisen, tietokoneen äärellä, naapurin Heikki tulee ovesta.

"Opiskelija ruokaa" hihittelee Heikki.

Minä mutisen, "Ei, kun en ehtinyt käydä kaupassa..."

Tajuan itsekin vasta nyt mitä syön. TONNIKALAA JA NÄKKILEIPÄÄ. Otan kulauksen vesipullostani, joka nyt sattuu olemaan vieressäni.
Kyllä näillä eväillä tietty päivän elää. Illallakaan en taida ehtiä kauppaan, kun on kokous. Jaahas, mitäköhän sitä huomenna söisi......

Kirja ja kirjaimia

Kaksi viikoa aikaa kirjoittaa ja korjailla tekstejä kirjaan "Kun kupla puhkeaa". Viime yönä en saanut unta, mitenköhän menee tämä yö. Kirjaimia vilkkuu silmissä ja toisaalta ajatus päästä on kadonnut. Ainakin sellainen ajatus mitä juuri tarvitsisin kirjan alkutekstiin.
Tässäkin pätee vanha sääntö: kun koittaa marraskuun alku - kaikki on myöhäistä. Silloin ei enää tarvitse kirjoitella eikä korjailla. Jos ei ole valmista siihin mennessä, mitään ei ole enää tehtävissä. Että ei se sen vaikeampaa ole (lue = pakko saada valmiiksi).
Odotan, että olisi jo se marraskuu.
Nyt odotan marraskuun alkua. Sitten kun on marraskuu, odotan vain Egyptin matkaa (vaikka oikeasti odotan sitä jo nyt). Eli lopputulos, koska odotan Egyptin matkaa, en saa kirjoitettua mitään. Toivoa kuitenkin sopii, että kirjasta tulee hyvä ja hyödyllinen. Odotin sitten mitä hyvänsä.

Kuplia

Heinäkuun loppupuolella innostuimme Ninnin kanssa puhaltelemaan kuplia parvekkeeltani. Ninni puhalteli ja minä räpsin kuvia. Mikäpä sen mukavampaa puuhaa lapsen kanssa. Vaikka lapseni on tosin jo 20 vuotias.
Kesä oli ollut muutenkin ihana - molemmat lapset olivat luonani. Jokainen päivä kohti syksyä muistutti silti siitä, että lapset muutavat pois. Miksi en siis tallettaisi niitä ihania muistoja mitä heidän kanssa vielä tänä kesänä pystyin tekemään.
Luopuminen tuntui pahalta, mutta niin vain tapahtui. Lapset lähtivät maailmalle kevyesti kuin kuplat. Myös onnellisina ja iloisina. Ja minulle todella jäi muistot. Sekä puhelin, joka kuitenkin yhdistää meidät.
Nyt syksyn pimenevinä iltoina avaan tietokoneen - katselen kuvia, kuplia ja iloisia ilmeitä. Jotain aivan mielettömän hulluja kuvia, joita Tiia oli näpsinyt itsestään kamerallani. Hetkessä lapset ovat aivan lähelläni. Hymyilen. Olen onnellinen.