Kävelen aamulla koirien kanssa pienen lenkin ulkona... jalkapohjiin sattuu. Kuulen linnun laulun ja mietin miten pari päivää sitten vielä haaveilin aamulenkistä lintujen laulua kuunnellen.
Tulen kerrostalon portaat ylös oman oveni taakse ja kumarrun ottamaan koirien valjaat irti. Käsiin, ranteisiin ja sormiin sattuu niin paljon, että voisin huutaa kivusta, mutta muistan, että kello on vasta 6.30 aamulla ... ei rappukäytävässä saa huutaa siihen aikaan. Mutta minun sormiin saattuu niin paljon, että mietin miten selviydyn tästä... valjaiden irroittamisesta.
Ulos lähtiessä tuskin selviydyin itseni pukemisesta, koska käteni ei nouse... olkavarteen sattuu, kuin ei olisi enää lihaksia... käsi ei vaan nouse tai kipu estää sen pienenkin liikkeen. Saan vain vaivalloisesti oven auki ulos mennessä ja sisään tullessa.
Syön aamupalaa... lasinen hunajapurkki on liian painava minulle. Pidän siitä varmuuden vuoksi kaksin käsin kiinni, pohjasta ja sivusta, että en pudota sitä... ranteisiin sattuu ja sormet ovat kuin puuta pitämään mistään kiinni.
Lähden kävellen ulos, vähän matkan päähän, intialaiseen hierontaan... matkalla mietin ja suren sitä, että en voi kävellä aamulenkkiä... en voi kävellä kuin tämän pienen matkan... Yritän piristyä ja keksin, että onhan minulla polkupyörä... samassa ymmärrän, en voi ajaa pyörällä, koska ranteeni ja sormeni ei kestä sitä.
En mene aamulenkille!
Päivällä mietin pahaa oloa ja särkyä. Miten sen saisi pois. Sitten en mieti... vajoan vain pahaan oloon. Ehkä menen nukkumaan. Ainoa hetki jolloin ei satu. Kun nukun.
Välillä en usko tätä kaikkea.
Enkö voi vain antaa tätä pois.
"Silloin kun kyyneleet poskillasi nään...
Yksinäisyyttäpä ei ole olemassakaan
Kaikki kaikkeen liittyy
Palapelin osii oomme vaan
Usko pois se mitä teet
Koko kuvaan vaikuttaa
Sulla merkitystä on
Et sitä unohtaa sä saa"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti